Jälleen erehdyin käymään vaa'alla. +0,5 kg. Tiedän aivan hyvin, että painoni vaihtelu vuorokaudenajan mukaan on tyypillistä, mutta silti jokaisen syömiskerran jälkeen olo tuntuu masentuneelta. Aivan kuin olisin laittanut jotain suuhuni riippumatta lainkaan omasta tahdostani. Järkeni sanoo, että minun on syötävä hyvin, mutta jatkuvasti vain pohdin sitä, että lihon. Tiedän, että olen normaalipainoinen. Silti minua inhottaa jokainen ruumiini kohta, johon en ole lainkaan tyytyvainen. Kun katson ruumistani alaspäin ja seuraan vartalon muotoja, näen vain rasvaa, joka on kertynyt sinne, missä sen ei todellakaan kuuluisi olla.

Joskus käyn punnitsemassa painoni ja petyn niin, että minun on pakko istua alas wc-istuimelle ja odottaa, kunnes saan virtsattua tai ulostettua sen verran, että voin mennä käymään uudelleen vaa'alla. Parhaassa tapauksessa tuollainen pelastaa päiväni - huonoimmassa tapauksessa pohdin koko päivän, mitä olen tehnyt väärin, kun painoni ei pysy kohdillaan. Tavoitteenani on saavuttaa ihannepainoni, joka tuntuu olevan loputtoman uurastuksen takana: seitsemän kilon päässä. Tiedän, että pääsen tavoitteeseni, kun vain haluan. Pääsen aina siihen tulokseen, johon haluan. Eri asia sitten kokonaan on, mitä se tulee maksamaan.

Ennen en laskenut hysteerisesti ravintoni kalorimääriä. Kun jätin liikunnan vähemmälle, olen alkanut entistäkin hysteerisemmin seurata, mitä ja miten syön. Tiedän myös, että olen mielessäni luokitellut tietyt ruoka-aineet kielletyiksi, vaikka siinä ei ole mitään mieltä. En muista, milloin olisin viimeksi syönyt jäätelöä. Ennen sitäkin meni todella pajon. Tosin silloin ei myöskään tarvinnut miettiä painoa. Pelkään tilanteita, joissa joutuisin olemaan muiden edessä siten, että he näkisivät vatsani. Häpeäisin varmasti itseäni.