Olen jo joskus aiemmin pohtinut vanhaa sanontaa "Ken kuuseen kurkottaa, hän katajaan kapsahtaa". Noh... Sehän on tietenkin vain puoliksi totta. Ylhäältä voi tulla alas ja rytinällä, mutta jos pyrkii jatkuvasti katajaan, niin siellä sitä sitten parhaimmillaan ollaankin.

Tällä hetkellä laihdutus on jäänyt hieman taka-alalle, mikä on toisaalta positiivinen asia. Pitäisi pyrkiä vain pitämään nykyinen olemus yllä. Painonhallinnan sijasta olen keskittynyt järjestelemään kaikkia asioita elämässäni. Tuntuu lohdulliselta, kun kaikki on erinomaisessa järjestyksessä. Olen ottanut asenteeksi, että vähän päivässä on paljon viikossa. Olen järjestellyt kaappeja ja laatikoita. Kaikki tuntuukin olevan jo lähes täydellistä. Tietokoneen työpöydän kansiot ovat hyvässä järjestyksessä, samoin opiskelutarvikkeet ja mapit hyllyssä. Ensi viikon projektina on silittää ja viikata vaatekaappien sisältö uudelleen ja mahdollisesti pestä vaatteita, mikäli niihin on tullut hieman tunkkainen tuoksu. Lisäksi eteisen laatikkoihin on kertynyt kaikkea turhaa, takit ovat huonosti naulassa jne. Tämä järjesteleminen ei lopu ikinä. Kun jostain toisesta päästä on aloittanut järjestelyn, niin toinen pää on jo rempallaan.

Tekisi mieli saada asunnosta jotenkin täydellinen, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta, varsinkin kun rahatilanne ei ole mikään maailman parhain. Toisaalta on siis todella eptäydellistä, kun en viitsi nähdä sen verran vaivaa, että tienaisin lisää rahaa, jotta voisin tehdä asunnossani uudistuksia. Niitä tarvittaisiin.

Nyt tekisi mieli huutaa. Olen aivan helvetin turvoksissa. Tämä saatanan maha (anteeksi kielenkäyttöni) ei ole katoamassa minnekään. Olen oikeasti harkinnut rasvaimua. Ei tälle ilmeisesti ole muuten tehtävissä mitään. Toinen vaihtoehto on, että alan tehodieetille, mutta silloin olen jo niin paljon alipainoinen, että joudun pelkäämään oman terveyteni puolesta. Olen kyllä ajatellut, että veitsen ja letkujen keinoin saavutettu ulkonäkö ei ole luonnostaan täydellistä. Vaikka tulos olisikin siisti ja huoliteltu, niin kukaan ei ihailisi ihmistä, jota on käsitelty sieltä sun täältä.

Vatsalihastreenin piti alkaa ajat sitten, mutta se ei ole onnistunut. Kun menen istumaan, niin helvetin läskimakkarat pursuavat vyötäröllä. Ensin ajattelin, että olen varmasti lihonut ja toisaalta menettänyt lihasmassaa, mutta ehkä vatsa ei ole enää niin pömppö, jolloin rasvaklöntti on jakautunut useisiin osaklöntteihin, ja niiden välissä on inhottavat punaiset urat, jotka jäävät näkyviin hetkeksi, kun on noussut ylös. Tehodieetin on pitänyt alkaa ajat sitten, mutta viikko toisensa jälkeen olen edelleen samassa painossa. Lisäksi en osaa vieläkään hallita painoani tasapainoisesti, vaan se heittelee sinne sun tänne.

Tänään aamupäivällä oli hetken aikaa täydellinen olo, kun maha oli kireä eivätkä läskit olleet vielä alkaneet roikkumaan. Nyt olo on todella epätäydellinen.

Nyt elämässäni on menossa jälleen jokin uusi täydellisyysaalto. Toisaalta on todella raskasta pyrkiä olemaan kaikessa mahdollisimman hyvä, mutta toisaalta tuntuu taas kovin hienolta tehdä asiat kunnolla - tyylillä. Olen yrittänyt todistella itselleni, että vähempi riittää, eikä minun tarvitse olla niin täydellinen. Jollain ihmeellisellä tavalla pyrin vain tiedostamattani parantamaan suoritusta kaikilla elämänalueilla.

Olen huomannut, että keskityn kerrallaan vain yhteen asiaan täyspainoisesti. Silti pyrin siihen, ettei mikään osa-alue elämässäni ole täydellisesti retuperällä. Joskus ihmettelen, kuinka ihmiset tyytyvät olemaan niin epätaydellisiä. Hauskinta tässä on, etten oikeastaan vaadi muilta täydellistä olemusta tai suoritusta. Ainoastaan ihmettelen, miksi joku haluaa tyytyä noin vähään, kun hänellä olisi edellytyksiä paljon korkeammalle.

Nyt alan vain olla siinä pisteessä, että kun olen saavuttanut jotain, niin tavoitteet menevät täysin uusiksi. Ja edelleenkin olen siinä alkupisteessä, missä olen aina ollut. Ulkonäköni ei ole täydellinen, kotini ei ole tarpeeksi hieno, en ole ollut viime aikoina tarpeeksi sosiaalinen... Panostus opiskeluunkin on kärsinyt, kun olen keskittynyt kaikkeen muuhun. Joskus katselen ihmisiä, ja mietin, kuinka he pystyvät olemaan niin täydellisiä eivätkä tuo edes lainkan esille olemustaan. He ovat vain luonnostaan niin täydellisiä, ettei heidän tarvitse edes ajatella sitä. Elämä on epäreilua.

Tuntuu, etten ole tehnyt tänään muuta kuin syönyt. Aamupalaksi söin kaksi sämpylää ja join kupin kahvia. Join päiväkahvit puolenpäivän aikoihin, ja noin kahden maissa join toisen kupposen jäätelöannoksen kanssa. Päivälliseksi söin neljöä perunaa ja oikein rasvaisen pihvin ruisleivän kanssa, join lasin maitoa. Ja ai niin... salaattia.

Nyt on sellainen olo, että minun on odoteltava nälkää ennen kun voin hyvällä omalla tunnolla käydä puntarilla. Viikonlopun saldo on taatusti ainakin +1 kg. Seuraava viikko tulee olemaan melko raskas. Tuntuu, että olen jäänyt yhteen ja samaan tilanteeseen. Painoni heittelee viikkokausia suuntaan ja toiseen. Mitään kehitystä laihduttamisen saralla ei ole havaittavissa.

Koskaan en ole oksentanut tahallani ruokaa pois. En usko myöskään sairastavani anoreksiaa. Sen sijaan myönnän olevani hysteerisen tarkka siitä, että syön mahdollisimman terveellisesti. Tai helvetti, onko asia enää noinkaan? Tällä hetkellä päätarkoitus tuntuu olevan, että laihtuisin. Olen vain loputtoman kaukana tavoitteestani. En halua missään tapauksessa luurangonlaihaksi, mutta olen joutunut toteamaan, että ainoa keino päästä eroon inhottavista jenkkakahvoista ja roikkuvasta mahasta on tiukka treeni ja ennen kaikkea painon pudottaminen. Viime viikolla treenaaminen jäi kokonaan. Huono omatunto on helppo kuitata pitämällä tiukempaa linjaa syömisen suhteen. Nyt viikonlopun aikana syöminenkin on epäonnistunut totaalisesti.

Olen siis tilanteessa, jossa tajuan, että minun olisi pakko syödä terveellisesti ja riittävästi, mutta kun tuloksia ei näytä syntyvän. Myönnän senkin, että odotan tuloksia liian nopeasti. Ne kilot, jotka ovat kasaantuneet pitkän ajan kuluessa, tuskin lähtevät heti kokonaan pois nopealla kuurilla. On vain niin turhauttavaa muistella aikoja, jolloin olin vielä langanlaiha, eikä painon kanssa ollut minkäänlaisia ongelmia. Katselen usein kateellisena tunnettujen henkilöiden hienoja vartaloita ja suren, miksen itse tule koskaan näyttämään sellaiselta. Sitten palaan todellisuuteen ja yritän ymmärtää, että olen tavallinen ihminen enkä saavuta koskaan mitään sellaista. Voin vain päästä lähemmäksi sellaista tulosta.

Tuntuu toivottomalta olla kaikinpuolin hyvässä kunnossa. Toisaalta pitäisi olla todella laiha, jotta rasvaprosentti olisi alhainen, ja vatsa olisi kireä, mutta toisaalta taas pitäisi olla hyvä lihaskunto ja hieman lihasmassaa, jotta alhaisen rasvaprosentin tuomat tulokset voisivat näkyä. Samalla haluaisin olla hyvä myös monessa muussa asiassa. Pitäisi tarkkailla sitä, että opinnot sujuvat kiitettävästi ja sosiaalinen elämä on kunnossa. Pitäisi panostaa olemaan hyvä ja suosittu ihminen sekä rakentamaan laajaa ystäväverkostoa, jossa voisi tuoda itseään esille riittävällä tasolla. Kun mietin tuota kaikkea, niin painonhallinta karkaa. En koskaan pysty enää olemaan sitä, mitä joskus olin. Ihoni on kaukana täydellisestä ja rasvaa on väärissä paikoissa. Samalla pitäisi olla mahdollisimman normaali ja näyttää terveeltä ja kauniilta. Olen niin kateellinen ihmisille, joiden elämä on kaikinpuolin täydellistä, mutta jotka osaavat hoitaa myös itsensä ja kroppansa täydelliseen kuntoon. Minulta se vaatii nykyään jatkuvaa tarkkailua.

Kysymys, jota pohdin usein. Olen ilmeisesti jossain vaiheessa hyväksynyt sen tosiasian, että elämää on mahdotonta suunnitella kokonaan valmiiksi. Kaikki on kuitenkin mennyt liian hyvin suunnitelmieni mukaan. Tai sitten ainoastaan kuvittelen niin. Ehkä tavoitteiden saavuttaminen on ollut kaiken aikaa helpompaa, kun olen vähätellyt kykyjäni muiden kuullen. Itselleni en ole sen sijaan koskaan myöntänyt, etten kykenisi johonkin tiettyyn asiaan. Totta helvetissä kykenen, jos vain haluan.

Muistan kerran, kun joku sanoi minulle peruskouluaikoihin jotain tämänkaltaista: "Miks sun pitää yrittää olla aina niin täydellinen, joka asiassa parempi kuin muut?". Tuolloin hyökkäsin kysyjää vasten kasvoja. Kielsin kokonaan taipumukseni pikkutarkkaan nipottamiseen ja asioiden vatvomiseen. Pyrin kai tiedostamattani olemaan vähemmän täydellinen. Luulin, että olen päässyt iän myötä perfektionistisesta taipumuksestani eroon, mutta olen ilmeisesti vain oppinut helpommin ymmärtämään, miten pääsen tavoitteeseeni mahdollisimman nopeasti, varmasti ja vähällä työllä.

En ole mielestäni itsekeskeinen. En vaadi muilta yhtä paljon kuin itseltäni. Joskus vain ihmettelen, miksi ihmisillä ei ole halua tehdä asioita yksinkertaisesti paremmin, kun he kerran kykenisivät siihen. Itse lähden kaikkeen mahdolliseen mukaan aina kaikki-tai-ei-mitään -periaatteella. Joko teen asiat kerralla kunnolla tai sitten väkerrän jotain sinne päin. Kun keskityn johonkin asiaan, pyrin tekemään kaikki mahdollisimman hyvin. Jos juuri tulostamassani kymmensivuisessa tekstissä on yksi pilkkuvirhe, tulostan koko asiakirjan uudelleen sen sijaan, että lisäisin pilkun vaikkapa mustalla tussilla. Sen sijaan kirjoittaessani blogia, minulle on yksi ja sama, kiinnittääkö joku huomioita alkeellisiin kirjoitusvirheisiini.

Ehkä pyrkiminen täydellisyyteen on jonkinlainen keino hallita stressiä. On helppoa olla huolehtimatta koko viikko tentin perään, kun voi kantaa vielä enemmän huolta siitä, ettei paino nouse tai ettei jalkalistojen päällä ole pölyä. Aina kaiken ei tarvitse olla kuitenkaan aivan täydellisesti; riittää, kun asiat ovat paremmin kuin jollain tuttavallani.